Lauantai 7.5.2016 klo. 21.14
Tänään on paska päivä. Tänään vituttaa. Tänään itkettää. Olo on paska.
On päiviä jolloin mikään ei ole oikeastaan edes huonosti, mutta yhtäkkiä vaan hajoan palasiksi. On hetkiä joina todella uskon, että asiat olisivat menossa parepaan suuntaan, mutta silti itken! Joka ainut päivä ajatukseni pyörivät samojen kysymysten ympärillä. Mitä jos? Miksi minä? Miten kestän?
Tuntuu kuin yrittäisin kävellä liukuportaita ylös niiden liukuessa alas. Tuntuu kuin juoksisin kohti maaliviivaa, mutta loppuspurtilla se vain loittonee. Sain osan normaalista elämästäni jo takaisin, mutta mitä iloa siitä on kun en voi kuitenkaan tehdä kaikkea…
En itke koska olen surullinen. Itken koska olen vihainen. Syytän osittain itseäni loukkaantumisestani. En mennyt ajoissa lääkäriin tutkimaan aikaisempaa vammaa. Toisaalta syytän sitä tahtoa tai voimaa, joka aiheuttaa kaikkea paskaa ja tuskaa ihmisille, jotka eivät todellakaan sitä ansaitse. Pahinta tässä kaikessa on se, että on täysi mahdottomuus purkaa tunteitani mihinkään. Lenkille ei pääse, eikä muutakaan rajua treeniä pysty suorittaa. Kohta räjähtää pää.
Juoksen naama punaisena hiekkatietä pitkin. Jalat lisäävät vauhtia ja kengät pureutuvat syvemmälle hiekkaan. Ylämäki häämöttää edessä ja on viimeisen spurtin aika. Jalat anelevat hidastamaan ja sydän hakkaa kuin viimeistä päivää. Huipulla on aika hidastaa tahtia ja pysähtyä hengittelemään. Jalat ovat hapoilla, sydän käy ylikierroksilla ja hengitys katkeilee. Kesäinen aamuilma puhaltaa päin kasvoja ja alan hymyillä. Olo on uskomaton. Tunnen olevani elossa.