Perjantai 15.4.2016 klo. 11.54
Leikkauksesta on kulunut kolme päivää ja jalan liikkuvuus rupee pikkuhiljaa palautumaan. Kävely tapahtuu pääosin vielä keppejen varassa, mutta pärjään ilmankin. Sideharsojen alta paljastui kolme leikkausarpea ja tikkejen yhteissummaksi laskin yhdeksän. Ei kovin kaunista katsottavaa, mutta taisteluarvet on osa elämääni nyt. Koko jalka tuntuu kömpelöltä turvotuksen takia, mutta kipu on tavanomaisella asteikolla noin 3 paikkeilla. Hyvillä mielin eteenpäin!
Olen lukenut leikkauksen jälkeen useita tarinoita vastaavista vammoista, operaatioista ja niiden kuntoutuksista. Näinkin pieneltä tuntuva loukkaantuminen vaatii uskomattoman paljon pitkäjänteisyyttä ja kuntoutusta. Kauhukertomukset vajaavaisesta tai pitkittyneestä kuntoutuksesta motivoivat pysymään liikkeessä. Vain paras mahdollinen lopputulos kelpaa tälle tytölle.
On ilmiselvää, ettei operoitu jalka välttämättä ikinä palaudu täysin ennalleen. Olen silti järkyttynyt kaikesta informaatiosta mitä olen saanut. Tiesin prosessin olevan vaikea ja pitkä, mutta näinkin hankala? Kuntoutus vaatii lukuisia tunteja harjoitusten äärellä sekä useita kuukausia, kunnes saavutetaan optimaalinen, toimiva polvi. Tunto ei välttämättä ikinä palaa täysin, arvet jäävät pysyvästi ihoon, eikä polven toiminnan palautuminen ole 100% varmaa. Mitä jos kaikki työ on turhaa, enkä ikinä saavuta samaa kuntoa kuin aikaisemmin?
Olen täysin tietoinen tilanteestani. Tiedostan tilanteeni vakavuuden, mutta koko totuus ei ole vielä kuitenkaan iskenyt tietoisuuteeni. Polveni ei ole kunnossa, kuntoutus vie rutkasti aikaa. Kuntoutusta pitää toteuttaa useamman kerran päivässä. Laiminlyöty kuntoutus ei johda mihinkään. Henkisesti olisin valmis palaamaan jo salitreenejen pariin, mutta tälläkään kertaa kroppa ei pysyisi millään perässä.
8kk on pitkä aika, enkä välttämättä vielä silloinkaan ole täysin valmis palaamaan täysvaltaisen urheilun pariin. Polven nykyinen tilanne ei ole millään tasolla hyvä, eikä siksi tekisi edes mieli treenata. Lihaksia tuskin enää on ja omaa kroppaa on ikävä katsoa. Ensimmäistä kertaa elämässäni todella häpeän ulkomuotoani. Ennen valitin lihaksikkaista reisistäni. Nyt tekisin mitä vain, jotta saisin lihakseni takaisin…
On surullista kuinka urheiluintoni katoaa päivä päivältä. Suurin pelkoni on se, että en enää uskalla palata kuntosalille tai juoksuradalle. Suurin intohimoni on muuttumassa ahdistavaksi asiaksi.
En tykkää olla heikko. Fyysinen kunto on minulle kaikki kaikessa. Siitä saan hyvää oloa, energiaa ja itsevarmuutta. Tällä hetkellä tuntuu kuin elämästäni puuttuisi tärkeä tukipilari. Olo on heikko ja mieli järkkyy. Ehkä on vain aika siirtyä eteenpäin kohti uusia asioita ja löytää elämänilo muista asioista…