Kuukausi: toukokuu 2016

Tiistai 24.5.2016 klo.21.17

Tänään huomasin jotain poikkeavaa. Olin tekemässä ruokaa ja lauloin. Myöhemmin illalla istuuduin pöydän ääreen ja laitoin musiikin hiljaiselle soimaan. Pian havahduin siihen että lauloin. Taas! Kyllä kuulostaa varsin eriskummalliselta. Minäkö muka laulan?! Antakaas kun selitän hieman tarkemmin…

Olen ollut jo hyvin pienestä lähtien hyvin musikaalisesti lahjakas. On tullut tanssittua, laulettua ja vedettyä kunnon showta perheelle ja sukulaisille. Iän karttuessa tanssi vei sydämeni ja löysin myös ääneni. Jo ala-asteikäisenä päädyin hakemaan musiikkiopistoon laululinjalle. Ensiyrittämällä en päässyt sisään, sillä olin liian nuori (en siis tarpeeksi kehittynyt musikaalisesti) ja minun oli odotettava vielä vuosi. Seitsemännellä luokalla olin onneni kukkuloilla kun hain uudelleen ja pääsin sisään. Olin alussa kovin ujo ja opettajan silmissä luultavasti toivoton tapaus. Pikkuhiljaa huomasin kuitenkin kuinka ääneni alkoi kehittyä ja pääsin laulamaan musiikkiopiston konsertteissa sekä kouluni juhlissa. Se oli jopa hieman pelottavaa, mutta rakastin sitä yli kaiken, vaikka ääneni olisi värissyt ja laulun sanat olisivat unohtuneet täysin (spoiler alert: true story…). Lukioon siirtyessä aikani ei enää riittänyt vanhoihin harrastuksiin ja jätin sekä laulu- että tanssiharrastuksen taakse. Esiinnyin vielä lukion ensimmäisellä luokalla muutamaan otteeseen kokonaan uuden oppilaskunnan edessä. Enää ei jännittänyt niin kovasti. Muistot palasivat mieleen ja annoin laulun raikaa. Still got it!

Laulaminen ja tanssi ovat yhä suuret intohimoni ja voin muistella niitä ”hyviä vuosia” joita vietin harrastusteni parissa lämmin tunne rinnassani. Nykyään laulaminen on kuitenkin jäänyt vähemmälle. Ei ole ollut fiilistä tai kunnollista inspiraatiota ryhtyä siihen. Siksi yhtäkkinen laulamiseni hämmensi minua tänään. En ole laulanut pitkään pitkään aikaan. Jos oikein kovasti mietin, ei elämässäni tuskin ole ollut aikaisemmin päivääkään, jona en olisi lauleskellut. Noh niin… On pakko myöntää, että en ole vaan kyennyt siihen. Mieli on ollut raskaan painon alla ja intoa on ollut vaikea löytää. Loppupeleissä laulaminen, samoin kuin tanssi ja muu urheilu vievät aina murheeni pois ja mieleni kevenee. Tämähän on hyvä merkki! Tänään on hyvä päivä.

 

Sunnuntai 22.5.2016 klo. 21.59

Jokaisella on oma tapansa reagoida toisen ongelmiin ja murheisiin. Osa voivottelee toisen huono tuuria, samalla omasta tilanteestaan iloiten. Toki on heitäkin, jotka todella välittävät ja ovat valmiina antamaan tukea. Aidot ihmiset tulee vain erottaa teeskentelijöistä. Tärkeintä on löytää nämä aidot ihmiset, sillä jokainen tarvitsee jonkun jolle avautua. Mieli ei kestä liiallista kuormitusta ja välillä on ihan hyvä vuodattaa muutama kyynel siinä samassa. Olen onnekas siinä määrin että minulla on useampikin hyvä ystävä, jolle voin kertoa murheeni ja jolta saan tukea. Jokaisesta olen äärimmäisen kiitollinen. But one can only do so much…

---

Elämäni on yhtä vuoristorataa. Päivittäiset tunnemyrskyt sekottavat pääni enkä tiedä mitä tehdä. Henkilö, joka on joskus tuntenut olevansa täysin hukassa voi taatusti samaistua tilanteeseeni. Pahaan oloon halutaan lievennystä ja elämälle uusi parempi suunta. Vaikeinta omalla kohdallani on pyytää apua. Oma luonteeni ei anna periksi. Haluan eroon pahasta olosta, mutta en halua apua. Lieneekö syynä sitten ongelmien kohtaamisen pelko tai tuntemattomalle puhuminen? En osaa sanoa. Huuto sisälläni kovenee päivä päivältä, mutta sanaakaan en saa sanotuksi. Apua löytyisi läheltä, mutta en oikein yletä kurottamaan tarttuakseni siihen.

Tiistai 17.5.2016 klo. 20.29

Istun lattialla. Suuntaan katseeni salin peiliin. Katseeni kohtaa vaaleatukkaisen tytön kasvot. Tyttö näyttää uupuneelta posket hieman punertaen. Hän hymyilee. Hymy ei kuitenkaan vie huomiota surullisista silmistä. Kyyneleet valuvat, eikä  tyttö reagoi mitenkään. Tytön paita on täynnä tummia läikkiä, mutta ilme ei edes värähdä. Siinä hän on. Yksin. Eikä kukaan kiinnitä huomiota. ”Tyttöhän hymyilee! Ei sillä mikään ole vikana.”

---

Kaikki on hyvin. Kaikki todella on hyvin. Mutta ei oikeastaan edes ole. Kaikki on huonosti. Harmittaa, eikä mikään tunnu enää miltään. Edes musiikki ei kuulosta hyvältä omaan korvaan. Mikä avuksi kun lohtua ei ole saatavilla? Keuhkosyöpähän tässä koituu kohtaloksi, kun ei muutakaan lääkettä huonoon oloon löydy. Noh… enpä muutenkaan ajatellut elää kovin vanhaksi. Annettakoon tämä minulle anteeksi.

Lauantai 7.5.2016 klo. 21.14

Tänään on paska päivä. Tänään vituttaa. Tänään itkettää. Olo on paska.

---

On päiviä jolloin mikään ei ole oikeastaan edes huonosti, mutta yhtäkkiä vaan hajoan palasiksi. On hetkiä joina todella uskon, että asiat olisivat menossa parepaan suuntaan, mutta silti itken! Joka ainut päivä ajatukseni pyörivät samojen kysymysten ympärillä. Mitä jos? Miksi minä? Miten kestän?

Tuntuu kuin yrittäisin kävellä liukuportaita ylös niiden liukuessa alas. Tuntuu kuin juoksisin kohti maaliviivaa, mutta loppuspurtilla se vain loittonee. Sain osan normaalista elämästäni jo takaisin, mutta mitä iloa siitä on kun en voi kuitenkaan tehdä kaikkea…

En itke koska olen surullinen. Itken koska olen vihainen. Syytän osittain itseäni loukkaantumisestani. En mennyt ajoissa lääkäriin tutkimaan aikaisempaa vammaa. Toisaalta syytän sitä tahtoa tai voimaa, joka aiheuttaa kaikkea paskaa ja tuskaa ihmisille, jotka eivät todellakaan sitä ansaitse. Pahinta tässä kaikessa on se, että on täysi mahdottomuus purkaa tunteitani mihinkään. Lenkille ei pääse, eikä muutakaan rajua treeniä pysty suorittaa. Kohta räjähtää pää.

---

Juoksen naama punaisena hiekkatietä pitkin. Jalat lisäävät vauhtia ja kengät pureutuvat syvemmälle hiekkaan. Ylämäki häämöttää edessä ja on viimeisen spurtin aika. Jalat anelevat hidastamaan ja sydän hakkaa kuin viimeistä päivää. Huipulla on aika hidastaa tahtia ja pysähtyä hengittelemään. Jalat ovat hapoilla, sydän käy ylikierroksilla ja hengitys katkeilee. Kesäinen aamuilma puhaltaa päin kasvoja ja alan hymyillä. Olo on uskomaton. Tunnen olevani elossa.

Lauantai 7.5.2016 klo. 17.18

Huh. 56 päivää. 8 viikkoa. 2 kuukautta.

Vain muutamassa sekunnissa koko elämäni kääntyi ylösalaisin. Kultaista keskitietä ei tarjottu, vaan oli kuljettava roudan raiskaamaa mutkaista tietä. Matkaa on vielä paljon jäljellä, mutta pikkuhuljaa alkaa tämä kävelykin sujua…

---

Lähipäivät ovat olleet valehtelematta tämän vuoden parhaimpia. Kesäinen sää houkuttelee ulos ja voin taas nauttia hyvästä olosta. Paskimmatkin päivät helpottuvat kun pääsee ulos nauttimaan auringonpaisteesta. Unohtamatta tietenkään kavereita, joiden seurassa tulee naurettua ainakin muutama elinvuosi lisää.

En voi kuitenkaan väittää olevani täysin kunnossa. Edelleen sattuu ja on paha olla. Muut tekevät asioita joita en itse pysty tai edes jaksa tehdä. Kesälle suunnitellut aktiviteetit jäävät ensivuoteen ja se harmittaa mielettömästi.

---

Mietin jatkuvasti, millainen tilanteeni olisi, jos en olisi loukkaantunut. Mitään en kaipaisi ja voisin tehdä mitä vain. Elämä olisi helppoa! Yhä joka aamu herätessäni toivon huomaavani kyseessä olleen vain painajainen. Harmikseni näin ei kuitenkaan tähän mennessä ole käynyt…

 

Sunnuntai 1.5.2016 klo. 18.25

Välillä pitää pysähtyä miettimään kunnolla.

Kävin tänään muutaman kilometrin kävelylenkillä ja kyyneleet olivat taas herkässä. Syynä ei lainkaan ollut särky, vaan se että todella ymmärsin elämäntilanteeni olevan tämä. Pakotietä ei ole tarjolla. Kaikki arkipäiväisimmätkin asiat ovat rajoitettuja ja on oltava jatkuvasti varovainen. Kävely ei meinaa luonnistua millään ja liika yrittäminen sekoittaa askelluksen. Hankalaa ja vituttaa niin vitusti. En olisi ikinä osannut kuvitella kuinka vaikeaksi elämäni muuttuisi vielä leikkauksenkin jälkeen. Ihminen, joka ei ole koskaan kokenut vastaavaa vammaa tuskin ymmärtää mitä käyn parhaillaan läpi. Toisaalta hyvä niin. En toivoisi samaa kohtaloa kenellekään…

---

Vastoinkäymisiä ei voi välttyä, vaan niistä on selvittävä vaikka taistellen.  Jos jokin asia vituttaa niin anna mennä vaan. Itkeä saa ja huutaa pitää. Perinteinen itkupotkuraivari ei suinkaan ole vain pikkulasten kiukkuhetki, vaan toimii vielä tässäkin iässä.

---

Kyseinen sitaatti osui silmääni välittömästi. Seison täysin tekstin sanoman takana. Kaikki kunnioitus ja arvostus ihmisille, jotka jaksavat päivä toisensa jälkeen ongelmista huolimatta.

Voin myös häpeilemättä olla aivan helvetin ylpeä itsestäni. Tässä mä olen enkä mihinkään ole lähdössä. Hyvä minä.