Sunnuntai 1.5.2016 klo. 18.25
Välillä pitää pysähtyä miettimään kunnolla.
Kävin tänään muutaman kilometrin kävelylenkillä ja kyyneleet olivat taas herkässä. Syynä ei lainkaan ollut särky, vaan se että todella ymmärsin elämäntilanteeni olevan tämä. Pakotietä ei ole tarjolla. Kaikki arkipäiväisimmätkin asiat ovat rajoitettuja ja on oltava jatkuvasti varovainen. Kävely ei meinaa luonnistua millään ja liika yrittäminen sekoittaa askelluksen. Hankalaa ja vituttaa niin vitusti. En olisi ikinä osannut kuvitella kuinka vaikeaksi elämäni muuttuisi vielä leikkauksenkin jälkeen. Ihminen, joka ei ole koskaan kokenut vastaavaa vammaa tuskin ymmärtää mitä käyn parhaillaan läpi. Toisaalta hyvä niin. En toivoisi samaa kohtaloa kenellekään…
Vastoinkäymisiä ei voi välttyä, vaan niistä on selvittävä vaikka taistellen. Jos jokin asia vituttaa niin anna mennä vaan. Itkeä saa ja huutaa pitää. Perinteinen itkupotkuraivari ei suinkaan ole vain pikkulasten kiukkuhetki, vaan toimii vielä tässäkin iässä.
Kyseinen sitaatti osui silmääni välittömästi. Seison täysin tekstin sanoman takana. Kaikki kunnioitus ja arvostus ihmisille, jotka jaksavat päivä toisensa jälkeen ongelmista huolimatta.
Voin myös häpeilemättä olla aivan helvetin ylpeä itsestäni. Tässä mä olen enkä mihinkään ole lähdössä. Hyvä minä.