Tiistai 17.5.2016 klo. 20.29
Istun lattialla. Suuntaan katseeni salin peiliin. Katseeni kohtaa vaaleatukkaisen tytön kasvot. Tyttö näyttää uupuneelta posket hieman punertaen. Hän hymyilee. Hymy ei kuitenkaan vie huomiota surullisista silmistä. Kyyneleet valuvat, eikä tyttö reagoi mitenkään. Tytön paita on täynnä tummia läikkiä, mutta ilme ei edes värähdä. Siinä hän on. Yksin. Eikä kukaan kiinnitä huomiota. ”Tyttöhän hymyilee! Ei sillä mikään ole vikana.”
Kaikki on hyvin. Kaikki todella on hyvin. Mutta ei oikeastaan edes ole. Kaikki on huonosti. Harmittaa, eikä mikään tunnu enää miltään. Edes musiikki ei kuulosta hyvältä omaan korvaan. Mikä avuksi kun lohtua ei ole saatavilla? Keuhkosyöpähän tässä koituu kohtaloksi, kun ei muutakaan lääkettä huonoon oloon löydy. Noh… enpä muutenkaan ajatellut elää kovin vanhaksi. Annettakoon tämä minulle anteeksi.