Sunnuntai 27.3.2016 klo.17.07
Päivät kuluvat nopeasti uusiin päivärutiineihin tottuneena. Herää, pue, syö, meikkaa, istu autoon, mene kouluun, käy oppitunneilla, istu autoon, matkaa kotiin, syö, nuku hetki, herää, syö ja mene takaisin nukkumaan.
Kaksi viikkoa sitten oli ensimmäinen aamu loukkaantumiseni jälkeen. Omassa sängyssä nukkuminen tuntui lohdulliselta. Jokin ei kuitenkaan ollut niin kuin pitäisi. Pidin itkemisestä ja kehnoista yöunista turvonneita silmiäni pitkän tovin kiinni ennen kuin uskalsin avata ne. Kipu kyllä kieli jo pelkoni olevan totta, mutta pakkohan se oli nähdä omin silmin. Hetken silmäni totuttelivat pimeään, mutta pian todellisuus iski minuun kuin sähköisku. Kyseessä ei ollutkaan perinteinen uni tai paremmin sanottuna painajainen. Jalassa oli yhä ”robottijalka” ja sängyn vierellä lojui kävelykepit. Hetihän siinä kyyneleet kirposivat silmiin…
Sama rutiini jatkui vielä useana muuna aamuna, sekä päivinä ja öinä, kun heräsin äkillisesti kivusta kärsien. Hiestä läpimärkä yöpaita muistutti toistuvista painajaisista ja kyllähän se sai välillä kovapäisimmänkin tytön silmät vettymään.
Noh… Tänään on tasan 15 päivää loukkaantumisesta ja 16 päivää jäljellä leikkaukseen. Mitkä fiilikset? Pelottaa. Pelottaa vitusti. Luottamusta toki löytyy ja sydän pamppaa jo pelkästä ajatuksesta, että parin kuukauden päästä pääsen liikkumaan vaivatta. Vaikein aika ennen operaatiota on jo takana, mutta koko loukkaantumisen vaikein osa on vasta edessä leikkauksen jälkeen… Mielenterveyshän tässä järkkyy kun iso osa elämästä pistetään pitkälle tauolle. Mutta kyllä tämä tyttö selviää mistä vaan! Vastoinkäymisiin ja elämän alamäkiin on totuttu. Onhan se paskan määrä kuitenkin aina vakio.