Lauantai 12.3.2016 klo. 10.53
”Kaaduin”
”Polvessa meni joku”
”Tuu rinteen alas mut viedään johki ensiapuun”
Tyynen rauhallisesti lähetetyt viestit, jotka vasta myöhemmin löysin lähetetyistä viesteistäni… Niiden kirjoittamisesta saati lähettämisestä ei minulla ole minkäänlaista muistikuvaa.
Koin elämäni hirveimpiä hetkiä viikko sitten. Olin elämäni ensimmäisellä treenileirillä alppihiihton parissa. Jes, vihdoin! Lajiin kuuluvat varusteet päällä, selkäpanssaria myöten. Upouudet monot sekä vastahuolletut 180cm pituiset suurpuikat jalassa.”Tästä tulee hyvä päivä…”
Kaksi vapaalaskua, jonka jälkeen rata läpi tunnustellen vauhteja ja kaarteita. Ensimmäisen laskun jälkeen päähän jäi soimaan koutsilta saadut rohkaisevat sanat. Lisää vauhtia ja porttia kohti, kaikki peliin! Niinhän minä tosiaan tein…
Viisi porttia jäljellä. Vauhtia noin 70km/h, ulkosuksen jalka pettää alta, suksi haukkaa ja pian pyörin lumessa. Sukset eivät heti irtoa ja tunnen kuinka vasen polveni vääntyy ja napsahtaa kovaan ääneen. Olen päästäni sekaisin. Sukset lojuvat ties missä, eikä hetkeen tapahdu mitään.
Kiristelen hampaita ja hakkaan rytkeilläni lunta. ”Ei saatana miksei kukaan tuu auttaa” mieleni karjuu ja kyyneleet valuvat poskia pitkin. Käperryn säälittävän kokoiseksi mytyksi ja koitan puristaa polveani kasaan. Ikuisuudelta tuntuneen hetken kuluttua apuuni rientää ihmistä jotka nostavat minut pystyyn. Lähden tukea saaden hyppimään terveellä jalallani eteenpäin, mutta saan kuitenkin neuvoksi varata varovasti painoa myös vasemmalle jalalleni. ”Okei ei oo niin paha”, ajattelen parin askeleen jälkeen, mutta tunnen pian kuinka polveni muljahtaa uudestaan. Huuto enkun jatkuu…
Pääsen vihdoin rinteen laidalle istumaan ja polvelleni painellaan lunta. Ihmiset huutelevat toisilleen ja ympärillä häslätään. Yritän parhaani mukaan purra hammasta ja vastata kysymyksiin. Joku _idioottti_ kertoo ”tilani” rinne-ensivun äijälle. ”Joo hänen tän päivän laskut on laskettu, tais polvi vähän venähtää.” Jaa. Siis mitähän aktuaalista vittua? Sinunko polvi on kyseessä? Sinäkö tunsit kuinka polvi muljahti pariin otteeseen? Odotatko tosissasi että palaan huomenna mäkeen? Siis eisaatana…
Himoksen rinne-ensiavun jälkeen matkasin isäni kanssa Jämsän terveyskeskukseen. Saapuessani ensiapuun kuulin puhetta mutten saanut selkoa sanoista eikä suustani tullut muuta ulos kun ”Häh, joo kaaduin, sattuu”. Entäpä kipuni asteikolla 1-10? Vastasin 7. Edes minä en uskonut sitä, mutta kai nyt sen verran kipua tulee kestää. Kova mimmi kun olen!
Avun kanssa minut saatettiin sairashuoneeseen ja pääsin makaamaan sängylle. Muistikuvani ovat kivun ja tunnemyrskyn peitossa. Makasin ikuisuudelta tuntuvan ajan hoitosängyllä kunnes polvelleni vihdoin tuotiin kylmäpusseja. ”Onko kipu sietämätöntä?” kysyi hoitaja. Jaa no eipä vissiin. Muuten vaan makaan tässä hammasta purren, silmät kuin niagaran putoukset. Sain pian kuitenkin särkylääkkeitä. ”Nää pureskellaan, ne tehoaa nopeasti!” tokaisee hoitsu. Tässä vaiheessa sain vihdoin puhelimeni ja aiheutin lähimmäisilleni lievää järkytystä. Noh basic Lizz… ei tainnut tämäkään tulla yllätyksenä kenellekkään!
Särkylääkkeet eivät lievittäneet kipua lainkaan ja minulle annettiin suuri annos vahvempaa lääkettä. Luojan kiitos. Nythän sitä oltiinkin jo taivaissa!
Matka jatkui Jämsän terveyskeskuksesta kohti pääkaupunkiseutua, jalka paketissa ja silmät kyynelistä sokeina. Ei näin pitänyt käydä. Miksi minä. Mitä vittua nyt taas…
Munkkivuoren Dextran päivystys oli onnekseni avoinna lauantaina. Kauan odottelin, mutta lopulta pääsin päivystäjälle, jonka jälkeen jatkoin matkaani vielä yläkerran röngenkuviin. Jalkaani käänneltiin ja väänneltiin, ja lisäksi vielä yritettiin suoristaa kuvaa varten… Helvetti. Viimeiseen viiteen tuntiin jalkaa ei oltu pidetty suorana saati pahemmin liikuteltu. Polvi oli kerännyt nestettä ja turvonnut tuskaisen paljon. Myönnän. Sattui ihan pikkasen.
Lääkäri katsoi kuvat läpi ja totesi positiivisesti ”Ei murtumaa ja polvi vaikuttaa senverran toimivalta, ettei eturistisiteessä taida olla mitään vammaa. Sisempi sivuristiside sen sijaan taitaa olla revähtänyt, kun tää polvi on näin epästabiili…” Huh. Ei paha, eihän?
Elämänsä vastoinkäymisiin kyllästynyt Lisa puree hammasta taistellessaan kipeän polvensa kanssa, mutta kokee silti pientä iloa saadessaan polveensa kunnollisen tuen, roboottijalan, sekä _kepit_. Aivan mahtavaa!
Elämäni pieniä iloja, uskokaa tai älkää…