Hymy huulissa, kyyneleet silmissä.

Tiistai 17.5.2016 klo. 20.29

Istun lattialla. Suuntaan katseeni salin peiliin. Katseeni kohtaa vaaleatukkaisen tytön kasvot. Tyttö näyttää uupuneelta posket hieman punertaen. Hän hymyilee. Hymy ei kuitenkaan vie huomiota surullisista silmistä. Kyyneleet valuvat, eikä  tyttö reagoi mitenkään. Tytön paita on täynnä tummia läikkiä, mutta ilme ei edes värähdä. Siinä hän on. Yksin. Eikä kukaan kiinnitä huomiota. ”Tyttöhän hymyilee! Ei sillä mikään ole vikana.”

Kaikki on hyvin. Kaikki todella on hyvin. Mutta ei oikeastaan edes ole. Kaikki on huonosti. Harmittaa, eikä mikään tunnu enää miltään. Edes musiikki ei kuulosta hyvältä omaan korvaan. Mikä avuksi kun lohtua ei ole saatavilla? Keuhkosyöpähän tässä koituu kohtaloksi, kun ei muutakaan lääkettä huonoon oloon löydy. Noh… enpä muutenkaan ajatellut elää kovin vanhaksi. Annettakoon tämä minulle anteeksi.

Jospa huomenna ei vituttais

Lauantai 7.5.2016 klo. 21.14

Tänään on paska päivä. Tänään vituttaa. Tänään itkettää. Olo on paska.

On päiviä jolloin mikään ei ole oikeastaan edes huonosti, mutta yhtäkkiä vaan hajoan palasiksi. On hetkiä joina todella uskon, että asiat olisivat menossa parepaan suuntaan, mutta silti itken! Joka ainut päivä ajatukseni pyörivät samojen kysymysten ympärillä. Mitä jos? Miksi minä? Miten kestän?

Tuntuu kuin yrittäisin kävellä liukuportaita ylös niiden liukuessa alas. Tuntuu kuin juoksisin kohti maaliviivaa, mutta loppuspurtilla se vain loittonee. Sain osan normaalista elämästäni jo takaisin, mutta mitä iloa siitä on kun en voi kuitenkaan tehdä kaikkea…

En itke koska olen surullinen. Itken koska olen vihainen. Syytän osittain itseäni loukkaantumisestani. En mennyt ajoissa lääkäriin tutkimaan aikaisempaa vammaa. Toisaalta syytän sitä tahtoa tai voimaa, joka aiheuttaa kaikkea paskaa ja tuskaa ihmisille, jotka eivät todellakaan sitä ansaitse. Pahinta tässä kaikessa on se, että on täysi mahdottomuus purkaa tunteitani mihinkään. Lenkille ei pääse, eikä muutakaan rajua treeniä pysty suorittaa. Kohta räjähtää pää.

Juoksen naama punaisena hiekkatietä pitkin. Jalat lisäävät vauhtia ja kengät pureutuvat syvemmälle hiekkaan. Ylämäki häämöttää edessä ja on viimeisen spurtin aika. Jalat anelevat hidastamaan ja sydän hakkaa kuin viimeistä päivää. Huipulla on aika hidastaa tahtia ja pysähtyä hengittelemään. Jalat ovat hapoilla, sydän käy ylikierroksilla ja hengitys katkeilee. Kesäinen aamuilma puhaltaa päin kasvoja ja alan hymyillä. Olo on uskomaton. Tunnen olevani elossa.

Still going strong

Lauantai 7.5.2016 klo. 17.18

Huh. 56 päivää. 8 viikkoa. 2 kuukautta.

Vain muutamassa sekunnissa koko elämäni kääntyi ylösalaisin. Kultaista keskitietä ei tarjottu, vaan oli kuljettava roudan raiskaamaa mutkaista tietä. Matkaa on vielä paljon jäljellä, mutta pikkuhuljaa alkaa tämä kävelykin sujua…

Lähipäivät ovat olleet valehtelematta tämän vuoden parhaimpia. Kesäinen sää houkuttelee ulos ja voin taas nauttia hyvästä olosta. Paskimmatkin päivät helpottuvat kun pääsee ulos nauttimaan auringonpaisteesta. Unohtamatta tietenkään kavereita, joiden seurassa tulee naurettua ainakin muutama elinvuosi lisää.

En voi kuitenkaan väittää olevani täysin kunnossa. Edelleen sattuu ja on paha olla. Muut tekevät asioita joita en itse pysty tai edes jaksa tehdä. Kesälle suunnitellut aktiviteetit jäävät ensivuoteen ja se harmittaa mielettömästi.

Mietin jatkuvasti, millainen tilanteeni olisi, jos en olisi loukkaantunut. Mitään en kaipaisi ja voisin tehdä mitä vain. Elämä olisi helppoa! Yhä joka aamu herätessäni toivon huomaavani kyseessä olleen vain painajainen. Harmikseni näin ei kuitenkaan tähän mennessä ole käynyt…

 

Respect

Sunnuntai 1.5.2016 klo. 18.25

Välillä pitää pysähtyä miettimään kunnolla.

Kävin tänään muutaman kilometrin kävelylenkillä ja kyyneleet olivat taas herkässä. Syynä ei lainkaan ollut särky, vaan se että todella ymmärsin elämäntilanteeni olevan tämä. Pakotietä ei ole tarjolla. Kaikki arkipäiväisimmätkin asiat ovat rajoitettuja ja on oltava jatkuvasti varovainen. Kävely ei meinaa luonnistua millään ja liika yrittäminen sekoittaa askelluksen. Hankalaa ja vituttaa niin vitusti. En olisi ikinä osannut kuvitella kuinka vaikeaksi elämäni muuttuisi vielä leikkauksenkin jälkeen. Ihminen, joka ei ole koskaan kokenut vastaavaa vammaa tuskin ymmärtää mitä käyn parhaillaan läpi. Toisaalta hyvä niin. En toivoisi samaa kohtaloa kenellekään…

Vastoinkäymisiä ei voi välttyä, vaan niistä on selvittävä vaikka taistellen.  Jos jokin asia vituttaa niin anna mennä vaan. Itkeä saa ja huutaa pitää. Perinteinen itkupotkuraivari ei suinkaan ole vain pikkulasten kiukkuhetki, vaan toimii vielä tässäkin iässä.

Kyseinen sitaatti osui silmääni välittömästi. Seison täysin tekstin sanoman takana. Kaikki kunnioitus ja arvostus ihmisille, jotka jaksavat päivä toisensa jälkeen ongelmista huolimatta.

Voin myös häpeilemättä olla aivan helvetin ylpeä itsestäni. Tässä mä olen enkä mihinkään ole lähdössä. Hyvä minä.IMG_6362

Päivä kerrallaan

Perjantai 15.4.2016 klo. 11.54

Leikkauksesta on kulunut kolme päivää ja jalan liikkuvuus rupee pikkuhiljaa palautumaan. Kävely tapahtuu pääosin vielä keppejen varassa, mutta pärjään ilmankin. Sideharsojen alta paljastui kolme leikkausarpea ja tikkejen yhteissummaksi laskin yhdeksän. Ei kovin kaunista katsottavaa, mutta taisteluarvet on osa elämääni nyt. Koko jalka tuntuu kömpelöltä turvotuksen takia, mutta kipu on tavanomaisella asteikolla noin 3 paikkeilla. Hyvillä mielin eteenpäin!

Olen lukenut leikkauksen jälkeen useita tarinoita vastaavista vammoista, operaatioista ja niiden kuntoutuksista. Näinkin pieneltä tuntuva loukkaantuminen vaatii uskomattoman paljon pitkäjänteisyyttä ja kuntoutusta. Kauhukertomukset vajaavaisesta tai pitkittyneestä kuntoutuksesta motivoivat pysymään liikkeessä. Vain paras mahdollinen lopputulos kelpaa tälle tytölle.

On ilmiselvää, ettei operoitu jalka välttämättä ikinä palaudu täysin ennalleen. Olen silti järkyttynyt kaikesta informaatiosta mitä olen saanut. Tiesin prosessin olevan vaikea ja pitkä, mutta näinkin hankala? Kuntoutus vaatii lukuisia tunteja harjoitusten äärellä sekä useita kuukausia, kunnes saavutetaan optimaalinen, toimiva polvi. Tunto ei välttämättä ikinä palaa täysin, arvet jäävät pysyvästi ihoon, eikä polven toiminnan palautuminen ole 100% varmaa. Mitä jos kaikki työ on turhaa, enkä ikinä saavuta samaa kuntoa kuin aikaisemmin?

Olen täysin tietoinen tilanteestani. Tiedostan tilanteeni vakavuuden, mutta koko totuus ei ole vielä kuitenkaan iskenyt tietoisuuteeni. Polveni ei ole kunnossa, kuntoutus vie rutkasti aikaa. Kuntoutusta pitää toteuttaa useamman kerran päivässä. Laiminlyöty kuntoutus ei johda mihinkään. Henkisesti olisin valmis palaamaan jo salitreenejen pariin, mutta tälläkään kertaa kroppa ei pysyisi millään perässä.

8kk on pitkä aika, enkä välttämättä vielä silloinkaan ole täysin valmis palaamaan täysvaltaisen urheilun pariin. Polven nykyinen tilanne ei ole millään tasolla hyvä, eikä siksi tekisi edes mieli treenata. Lihaksia tuskin enää on ja omaa kroppaa on ikävä katsoa. Ensimmäistä kertaa elämässäni todella häpeän ulkomuotoani. Ennen valitin lihaksikkaista reisistäni. Nyt tekisin mitä vain, jotta saisin lihakseni takaisin…

On surullista kuinka urheiluintoni katoaa päivä päivältä. Suurin pelkoni on se, että en enää uskalla palata kuntosalille tai juoksuradalle. Suurin intohimoni on muuttumassa ahdistavaksi asiaksi.

En tykkää olla heikko. Fyysinen kunto on minulle kaikki kaikessa. Siitä saan hyvää oloa, energiaa ja itsevarmuutta. Tällä hetkellä tuntuu kuin elämästäni puuttuisi tärkeä tukipilari. Olo on heikko ja mieli järkkyy. Ehkä on vain aika siirtyä eteenpäin kohti uusia asioita ja löytää elämänilo muista asioista…

Post Operation

Keskiviikko 13.4.2016 klo. 12.31

Leikkauksesta on kulunut vajaa vuorokausi ja fiilikset ovat seuraavat. Sattuu. Sattuu aivan helvetisti. Loukkaantuessani kipu oli asteikolla 1-10 noin 10-… Jos otetaan uudelleen on tämänhetkinen kipu em. asteikolla siinä parinkymmen paikkeilla! Henkisesti olisin valmis lähtemään kävelylle vaikka heti, mutta jalan kivut rajoittavat liikkumista.

(pre-op)

Kuukauden odottelu päättyi eilen, kun polven eturistiside vihdoin korjattiin. Saavuimme hyvissä ajoin yhdeksältä aamulla Dextran sairaalaosastolle, jossa vaihdoin ihanat pinkit sairaalavaatteet päälle. Odottelu kuitenkin venyi yhteen saakka, kunnes pääsin leikkaussaliin.

(intra-op)

Asetun maakuulle leikkauspöydälle. Pää tyynyyn ja kädet levälleen sivuille. ”Valmiina lentoon”, heittää anestesiahoitaja. Vasempaan kämmenselkään laitetaan tippa ja oikeaan käteen verenpainemittari. EKG lappuja rintakehään ja kylkeen. Lääkettä suoneen ja vasemman käden valtimoissa tuntuu äkillistä puristavaa kipua. Käsi puristuu nyrkkiin. Naaman eteen ilmestyy maski. Valot sammuvat ja on pimeä.

(post-op) klo. 15.17

”Pkiuhiljaa hereillä mutta paljon kipuja:(” – lähetetty @ICEiskä @ICEäiti

Leikkaus sujui lääkärin mukaan hyvin, eikä siinä mennyt tuntia kauemmin. Katkenneen eturistisiteen tilalle asetettiin kokonaan uusi jänne ja ulkosyrjän kierukan repeämä korjattiin samalla. Kivun määrä oli herätessä aivan jäätävä ja olo erittäin sekava. Hetihän siinä pyysin sitten puhelimen käteen ja päivitin sosiaalisen median iloisilla kuvilla! Hyvät naurut siitä sai kun lääkehuurujen jälkeen selasin päivityksiäni ja kuulin sekoiluistani. Voi minua…

20 tunnin paaston jälkeen sain vihdoin ruokaa ja juomaa. Ruokahaluni ei ole lähiaikoina ollut kummoinen, mutta pieni välipala oli kyllä kohdallaan. Olo tuli pian virkeämmäksi ja sain useita vierailuita lääkäriltäni, fysioterapeutilta ja sairaanhoitajilta. Kuuteen mennessä olin jo aivan tolpillani, ottamatta huomioon puudutettua reittäni, jonka takia laahustin kilpikonnaakin hitaammin. Polvituki jäi osastolle ja vain kepit lähtivät matkaan. RIP Robotleglizz, toivottavasti ei enää tavata!

Kotimatkalla olo oli mahtava eikä kipuja enää juurikaan ollut. Iltaa myöten kivut kuitenkin palasivat, enkä ollut varma sallituista lääkemääristä. Tämä tietenkin johti siihen etten uskaltanut ottaa suuria määriä lääkkeitä, enkä sen seurauksena saanut nukuttua puolen tunnin kestoisia torkkuja enempää… Aamulla soitto Dextran heräämöön ja uudet tarkemmat lääkintäohjeet. Kaikkea saa ottaa aivan helvetisti muutaman tunnin välein jos on kovat kivut. Kiitos tästä. Ehkä seuraava yö sujuu sitten paremmin!

”Elämä ei ole perseestä, sun asenne on.” – note to self

Maanantai 11.4.2016 klo. 0.42

Elämä on jokaiselle joskus vaikeaa, eikä aina mene niin kuin toivoisi. On huonoja päiviä, viikkoja ja jopa kuukausia. Tuntuu kuin mistään ei tulisi mitään, eikä poisitiivisuudesta ole enää jälkeäkään.

Tunnemyrskylle on helppo antaa valta. Kaikissa elämän asioissa on aina hyviä sekä huonoja puolia. Hyvät puolet tulee itse löytää pimeyden keskeltä. Se voi olla hyvin haastavaa ja joskus täysin mahdotonta. Lähiajat ovat koetelleet niin henkistä kuin fyysistäkin hyvinvointiani. Koen oloni kaikinpuolin pahoinpidellyksi. ”Miksi minä?” Mitä hyvää tästä muka seuraa? Täysin mahdoton ajatus…

En ole kovinkaan positiivinen luonteeltani. ”Kaikki on perseestä” on käytännössä mottoni jokapäiväisessä elämässäni. Tiedostan kuinka huono minun on olla ja tiedän että asialle on jotain myös tehtävissä. Tiedän ettei ole normaalia olla syömättä. Ei ole normaalia herätä joka yö kesken unien hiestä märkänä. Jos unta ylipäätään yön aikana saa…

Jopa minä säälin itseäni.

Onko huono olo kuitenkaan täysin oma vikani? Onko minun vikani, että minulla on jatkuvasti huono tuuri asioiden suhteen? Ei. Mutta on oma vikani, että annan negatiivisten tunteiden ottaa vallan. Pitää pysyä lujana ja se vaatii vahvuutta. Se vaatii rajuja itkukohtauksia, tyynyn kiljumista ja tavaroiden viskomista. Ennenkaikkea se vaatii aikaa. Kaikesta pääsee yli, jos vaan pysyy vahvana. Periksi ei anneta. EI IKINÄ! Ei vaikka kuinka hokisi itselleen ettei enää jaksa…

Ristiriitaisia aatteita, eikö? Pitää vaan uskoa itseensä ja todella pyrkiä positiiviseen ajatteluun… Siihen keskityn seuraavaksi.

Hiljaa hyvää tulee…

Taisteluselviytymistä

Torstai 7.4.2016 klo. 20.56

Kaikkialle sattuu, kyyneleitä valuu ja sisällä kiehuu raivo.

Itsesuojeluvaisto käskee käpertymään pieneksi mytyksi ja ottaa viimeisetkin iskut vastaan. Mitään ei ole tehtävissä.

Ennen olisin puolustautunut ja taistellut viimeiseen saakka… Nyt puuttuu taistelun palo. Liekki on sammunut ja on pimeä.

On surullista kuinka ihminen joka aikaisemmin pursusi positiivista energiaa menettää hiljalleen sisäisen palonsa.

Puhe ei enää ole samanlaista. Äänensävy on muuttunut, puheenaiheet vaihtuneet, eikä pahimmassa tapaukssa puhetta kuulu lainkaan.

Maailman levein hymy muuttuu pakotetuksi virneeksi eikä nauraminen meinaa luonnistua ilman että pala nousee kurkkuun.

Miten kukaan voisi auttaa oloon? Ei kukaan tiedä miltä toisesta tuntuu. Ei kukaan voi olettaa muutaman kauniin sanan parantavan. Ei kukaan voi viedä pois toisen kärsimystä.

Jokaisen on taisteltava omat taistelunsa. Kohdattava omat demoninsa ja kurottauduttava kohti valoa.

Ehkä ei kuitenkaan kannata kävellä pimeän tunnelin päässä olevaa valoa kohti. Se saattaa olla lopullista. Toisaalta… Ehkä elämä ei ole jokaiselle.

”Sittenku saan kipulääkkeet ja puudutuksen ni pääsen tyylii taivaaseen.”

”Älä sit kuitenkaa jää sinne taivaaseen. Tulis ikävä.”

”En mä kyl taivaaseen pääse mut helvettiin salee.”

”Tuun hakee sut sieltä.”

”Entä jos tykkäänki olla siellä.”

”…”

#TJ16

Sunnuntai 27.3.2016 klo.17.07

Päivät kuluvat nopeasti uusiin päivärutiineihin tottuneena. Herää, pue, syö, meikkaa, istu autoon, mene kouluun, käy oppitunneilla, istu autoon, matkaa kotiin, syö, nuku hetki, herää, syö ja mene takaisin nukkumaan.

Kaksi viikkoa sitten oli ensimmäinen aamu loukkaantumiseni jälkeen. Omassa sängyssä nukkuminen tuntui lohdulliselta. Jokin ei kuitenkaan ollut niin kuin pitäisi. Pidin itkemisestä ja kehnoista yöunista turvonneita silmiäni pitkän tovin kiinni ennen kuin uskalsin avata ne. Kipu kyllä kieli jo pelkoni olevan totta, mutta pakkohan se oli nähdä omin silmin. Hetken silmäni totuttelivat pimeään, mutta pian todellisuus iski minuun kuin sähköisku. Kyseessä ei ollutkaan perinteinen uni tai paremmin sanottuna painajainen. Jalassa oli yhä ”robottijalka” ja sängyn vierellä lojui kävelykepit. Hetihän siinä kyyneleet kirposivat silmiin…

Sama rutiini jatkui vielä useana muuna aamuna, sekä päivinä ja öinä, kun heräsin äkillisesti kivusta kärsien. Hiestä läpimärkä yöpaita muistutti toistuvista painajaisista ja kyllähän se sai välillä kovapäisimmänkin tytön silmät vettymään.

Noh… Tänään on tasan 15 päivää loukkaantumisesta ja 16 päivää jäljellä leikkaukseen. Mitkä fiilikset? Pelottaa. Pelottaa vitusti. Luottamusta toki löytyy ja sydän pamppaa jo pelkästä ajatuksesta, että parin kuukauden päästä pääsen liikkumaan vaivatta. Vaikein aika ennen operaatiota on jo takana, mutta koko loukkaantumisen vaikein osa on vasta edessä leikkauksen jälkeen… Mielenterveyshän tässä järkkyy kun iso osa elämästä pistetään pitkälle tauolle. Mutta kyllä tämä tyttö selviää mistä vaan! Vastoinkäymisiin ja elämän alamäkiin on totuttu. Onhan se paskan määrä kuitenkin aina vakio.

Se mikä ei tapa sattuu aivan helvetisti.

Perjantai 18.3.2016 klo. 8.58

On perjantaiaamu, kello lyö 9 ja odottelen äitini kanssa lääkärin aulassa. Pari minuuttia ennen huoneeseen oven avautumista saan viimeisiä tsemppiviestejä ja eräs ystäväni kysyy viimeisesssä viestissään ”Mitä luulet et siin on?” Vastaan luottavasisin mielin epäileväni venähdystä tai vastaavaa ”pikkuvammaa”. Noh totuus selvisi vasta parin minuutin kuluttua…

Istun alas, kättelen lääkäriä ja hymyilen hermostuneesti. Kohta kuulen tuomioni. ”Magneettikuvat viittaavat eturistisiteen katkenneen.” Päätä huimaa, silmiä kirvelee ja on vaikea hengittää. En voi muuta kun kääntää katseeni pois lääkärin ylioptimistisista kasvoista. Vittu saatana.