8.12.2016 klo. 19.48
Kaaduin 9kk sitten ja reväytin vasemman polveni eturistisiteeni ja kierukan samalla. Polvi leikattiin 8kk sitten. 8 kuukautta sitten, 12.4, lähdin Dextrasta lääkehouruissa, polvi paketissa, hermot ja jänteet sörkittynä, jalka täysin tunnottomana, ja kirsikkana kermakakun päällä, paskan maku suussa. Lähdin kotimatkalle keppien kera. En ollut moneen viikkoon hymyillyt yhtä leveästi. Olin innoissani tulevasta, odotukset olivat korkealla. Kohta pääsen jo treenaamaan…
Ensimmäisen viikon makasin vaan sängyssä. Kivut olivat niin voimakkaat, että oli lähes mahdotonta liikkua. Kipulääkkeiden määrää lisättiin yli rajojen ja kokoajan nukutti. Ensimmäisellä viikolla poistuin huoneestani yläkerrasta vasta loppuviikosta, lähtiessäni naapuriin parhaan ystäväni syntymäpäiväjuhliin. Pystyin tuskin askeltamaan ilman keppejen tukea… Muutaman kymmenen metrin metsäreitti naapuriin muuttuikin 15 minuutin kävelyksi. Teki kuitenkin hyvää nähdä taas ystäviä ja päästä hieman jaloittelemaan.
Seuraavalla viikolla opettelin kävelemään ilman keppejä. Tuntuu uskomattomalta kuvitella edes kuinka vaikeaa kävely on. Pienin askelin, kolmen kilometrin tuntivauhdilla, liikuin huvittuneena eteenpäin.
Pari ensimmäistä kuukautta kuluivat hitaasti pienten fyssariharjoitteiden parissa. Joka aamu oli tehtävä harjoitteet, jotta jalka suoristuisi ja koukistuisi yön kankeuden jäljiltä. Joka aamu kyyneleet kirposivat silmiin. Joka päivä teki mieli antaa olla ja jäädä kotiin. Oppitunnit kuluivat puoliunessa jalka suoristettuna tuolilla. Ruokailussa ruoka tuskin maistui. Kipulääkkeet sen sijaan maistuivat… Alku oli kiistämättä vaikein.
Loppukeväänä tuli aika hankkia salikortti ja ottaa hieman painoa mukaan harjoitteluun. Hävetti oikein kulkea linkuttaen ja käyttää viiden ja kymmenen kilon painoja jalan suoristuksessa ja jalkaprässissä. Tuntui kuin edistystä ei tapahtunut. Salilla kuitenkin käytiin ja itkien tehtiin treeni loppuun saakka.
Kesäloman alussa sain kunnon kuntosali- ja juoksuharjoitteet, joita tein aktiivisesti. Kipuja toki esiintyi päivittäin, mutta kehittymistä oli vihdoin havaittavissa. Elokuussa ei meinannut siskokaan pysyä perässä Costa del Solin rantaviivaa pitkin juostaessa!
Syksyn tullen kivut vähenivät ja treeni kului lähes mutkitta. Polvi ei enää ärtynyt tavallisesta kuntosaliharjoittelusta. Oli hassua huomata miten jalat jo miltein muistuttivat lihasmassaltaan toisiaan.
Suurin takapakki tapahtui kuitenkin syyskuun alussa, kun lähdin retkeilykurssille. 10kg rinkka selässä ja usea kymmen kilometri vaellustaivalta ei edistänyt polven kuntoutumista, päinvastoin, kivut palasivat. Kuukauden ajan oli tehtävä alkuajan harjoitteita, sillä polvi ei kestänyt lainkaan rasitusta. Lopulta turvotus häipyi ja olin taas raiteilla.
Viikko sitten oli viimeiset fyssaritestit. Ylitin vaaditun ”tason” ja sain vihdoin luvan palata laskettelun pariin. Onnellisuuden tunne oli sanoinkuvailematon. Se on nyt ohi!
Kaikki se paska mistä jouduin itku kurkussa selviämään, on nyt takana. Minä selvisin siitä. En olisi ikinä voinut edes kuvitella selviäväni tästä. En ikinä. Niin monena päivänä olin täysin maani myynyt, eikä huvittanut tehdä mitään. Ei tästä mitään tule, tää on paskaa, ei tää etene. Toisin kävi! I DID IT!
Saan olla niin kiitollinen itselleni, perheelle ja kavereille. Niin kiitollinen siitä, että kaikki hokivat jatkuvasti ”Lisa tee se, sä pystyt siihe, oot vahvin ketä tiiän, et voi luovuttaa enää”. En ikinä uskonut muiden sanoihin, mutta ehkä alintajuisesti uskoin itseeni. Taistelin masennuksesta huolimatta, ja pienten ilonaiheiden kautta löysin oikean tien. Ilman apua en kuitenkaan olisi tässä. Olen sanaton…
Ihmismieli on yllättävän vahva.