14. kesäkuuta 2017 klo. 23.45
Olen peloton villi sielu, mutta minä pelkään.
Pelkään tulevaa, piilossa lymyilevää huomista ja samalla myös menneisyyttäni. On täysi mahdottomuus koittaa kuvailla kyseistä pelkoa joka myllää sisälläni jatkuvasti. Se kasvaa sisälläni kun olen yksin ajatusteni kanssa. Se asustaa minussa kuin loinen. Imien elinvoimaa minusta pysyäkseen elossa.
Muistan miten hyvältä tuntui kirjoittaa ylös kokemani asiat, tunteet ja ajatukset, ja koota niistä eheä palapeli. Se auttoi pääsemään yli traumaattisesta kokemuksesta. Ikävät muistot eivät kuitenkaan lähde mielestäni…
Onnekseni koin tänään valaistumisen hetken. Onko haluamani ensivaikutelma itsestäni todella se, että olen kovia kokenut, surullinen, masentunut ja rikki? Ovatko kokemani asiat NE mitä haluan jokaisen tietävän minusta? Miten voin ikinä olla onnellinen ja itsevarma, jos kailotan jatkuvasti kovaan ääneen kuinka perseestä elämä ja minä ihmisenä olen?
En ole pitkään aikaan ollut minkään arvoinen. En kelpaa kenellekkään. Minusta ei ikinä tule mitään. Ei ole väliä olenko täällä vaiko en… Miten voin edes ajatella itsestäni näin? Tiedän millainen olen. Olenvahva. Olen fiksu. Olen kaunis. Pystyn mihin vain. Ansaitsen tähdet ja kuun. Olen ainutlaatuinen.
Ehkä minä olen SE joka tarvitsee kehuja eniten…
Menneisyyteni ei määrittele minua. Tekoni, eivät määrittele minua. Minä itse, aktiivisesti ja omilla ajatuksillani ja unelmillani luon minut. Haluan olla Olen paras versioni itsestäni ja kehitän itseäni jatkuvasti. Kaikki riippuu minusta. MINÄ olen oman elämäni keskipiste ja elämä on arvokas. Se on lahja. Sitä tulee vaalia ja siitä tulee olla kiitollinen.
Nyt on hyvä olla. Katson auringonlaskua. Ihailen taivaan värejä ja hengitän syväään sisään ja ulos. Kuinka kaunista elämä onkaan…