Jospa huomenna ei vituttais

Tiistai 11.9.2018 klo 23.15

En tiedä rakkaudesta paljoakaan. Tiedän, että rakastan perhettäni sekä muita läheisiäni. Tiedän, että rakastuneena arvostelukyky voi heikentyä ja tietyt seikat saattaa jäädä huomioimatta. Tiedän, että rakastuminen vie aikaa. Tiedän että rakkaus voi päättyä sydänsuruun. Tiedän myös sen, että rakkaus on jossainmäärin ikuista.

---

On kulunut kutakuinkin kolme kuukautta siitä, kun tapasin hänet. Myönnettäköön, taidan olla hieman ihastunut. Meillä on kuitenkin konsensus tunteen kanssa, enkä siksi ole huolissani. Hänen seurassaan koen olevani turvassa, vailla huolia tai murheita. Piilossa kaikelta pahalta. Hän kohtelee minua kuin prinsessaa ja saa minut tuntemaan itseni supernaiseksi. Hän on hyvinkin perillä huonoista tavoistani ja toruu jos ”käyttäydyn kuin ämmä”. Joskus säikähdän toruja, mutta asiaa pohdittuani ymmärsin, että hän haluaa että olemme yhdenvertaisia. Toisen valittelua tai laiskottelua ei tarvitse kuunnella tai katsoa vierestä. Hän todella puuttuu huonoihin ominaisuuksiini ja tuo ongelman puheenaiheeksi. Hän todella antaa minun kasvaa ja kehittyä ihmisenä, omana yksilönä.

Olen aina luullut, että seurustelukumppani on vain hengailua, halimista ja pusuttelua varten. Olen elänyt pimennossa. Kuluneiden kuukausien aikana täysin uusi ajatusmaailma on avautunut minulle. Suhde ei ole mitään ilman yhteisiä pelisääntöjä, mutta mikä tärkeintä seurustelukumppanin tulee olla samalla planeetalla myös ajatustasolla.  Koen suurta vetovoimaa häntä kohtaan henkisesti. Puhumattakaan fyysisestä… mutta se on täysin ilmiselvää. Hah.

En ole kokenut vastaavanlaista vapautta ja hyvänolontunnetta kenenkään muun kanssa. Hän antaa minun olla oma itseni, mutta samalla haluaa minun kukoistavan. Mitä enempää voisin toivoa kumppanilta?

En osaa täysin pukea sanoiksi ajatuksiani vielä, saati korostaa perimmäistä pointtia tässä aiheessa, mutta uskon asian vielä valkenevan minulle ajan myötä.

Lauantai 21.7.2018 klo. 2.31

”Sinun täytyy rakastaa itseäsi ennenkuin voit rakastua toiseen.” Eikös se sanonta mene kutakuinkin noin? Noh, ei sillä väliä. Sanonnan sanoma on tärkein. Onnellisuuden lähde ei voi eikö ikinä saakkaan olla kukaan toinen ihminen. Sinun täytyy ensin olla sinut itsesi kanssa ja onnellinen omasta elämästäsi. Vasta sitten voit huoletta ihastua toiseen ihmiseen.

Tämä vuosi on ollut äärimmäisen hyvä. Olen vihdoin käsitellyt mieltäni pitkään vaivanneet asiat, pohtinut omia ajattelutapojani sekä analysoinut tunteitani. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen koen olevani minä. Onnellinen. Niin onnellinen, että välillä haluaisin kailottaa siitä koko naapurustolle.

Mistä sitten olen niin onnellinen? Lista on pitkä.

– Ajatusmaailmani on muuttunu myönteisemmäksi ja kypsemmäksi.

– Minulla on unelmia ja päämääriä.

– Minulla on rakastava perhe sekä kultaakin kalliimpia ystäviä.

– Viihdyn uuden työni parissa.

– Tiedän kuka olen ja todella tunnen itseni.

Olen oppinut ymmärtämään miksi aikaisemmin reagoin asioihin niin kuin reagoin. Olen sanut käsityksen siitä mitkä asiat johtivat siihen, että masennuin ja miksi minun oli niin pitkään paha olla.

Tärkeimpänä asiana, olen oppinut mitä onnellisuus on ja miltä se todellisuudessa tuntuu. Se on jännittävä tunne. Mikään ei paina harteilla, hengitys kulkee kevyesti ja mieli on kirkas. Tuntuu kuin lamppu olisi syttynyt pääni sisällä. Asiat jotka näen tai koen… kaikessa on järkeä. Kaikella on jokin syvempi tarkoitus. Onnellisuuden tunnetta on lähes mahdotonta kuvailla ihmiselle, joka ei sitä todella ole eläessään kokenut.

En ole koskaan ollut parisuhde ihmisiä. Olen aina kiintynyt henkilöön jonka olen luullut tekevän minut onnelliseksi. No, nyt tiedän että se ei loppupeleissä sitä edes ollut.

Enemmänkin aikaisemmat suhteeni ovat johtuneet siitä, että olen tarvinnut jonkun jonka pelastaa tai jonka olen halunnut pelastavan minut. En voi väittää ettenkö olisi kokenut syvää yhteyttä ja rakkautta entistäni kohtaan, mutta suhteen täyttä potentiaalia tunnetasolla emme saavuttaneet. Hän tulee silti aina ja ikuisesti olemaan ensirakkauteni ja korvaamaton ihminen elämässäni viimeiseen hengenvetooni asti. <3

Tasan kuukausi sitten tapasin uuden ihmisen. Kohtaaminen oli kuin suoraan elokuvista. Kelaan filmiä lähes päivittäin mielessäni ja hymyilen. Miten voikaan käydä näin?! Minulla oli kaikki. Olin jo valmiiksi onnellinen. En kokenut kaipaavani mitään. Silti hän tuli ja vei jalat altani… En voi sanoa sen olleen rakkautta ensisilmäyksellä, mutta jotain  hyvin spesiaalia hänessä on… Odotan innolla miten tarinamme etenee.

3.6.2018 klo 1.06 (ruotsin aikaa)

Koin tänään uskomattoman ja unohtumattoman konsertin. Live-esiintyjänä itse musiikin kuningatar Demetria ”Demi” Lovato. Alle metrin päässä 10 vuotta tätä hetkeä odottanut superinnokas tyttö fanipaita päällä.

sanat eivät riitä kuvaamaan tunnetta jonka itse artisti loi konserttihalliin. Yleisö eli ja oli, hyppelehti ja tanssi, kiljui ja lauloi mukana. Jokaisen kappaleen sanat tulivat kuin apteekin hyllyltä. Omalta osaltani, lauloin sydämeni kyllyydestä, sieluni pohjalta.

Demi on kaunis ja lahjakas laulaja ja artisti. Hän on itsevarma ja rohkea. Hän on esikuva ja esimerkki siitä, että ongelmista ja sairauksista voi parantua. ”You do not have to get through life with mentalillness, you can learn to thrive through it”. Sama pätee kaikessa elämässä.

Olin ennen keikkaa sanonut matkakumppanilleni, että tulen laulamaan kurkkusuorana jokaisen kappaleen jokaisen sanan. Kuvaamiselle tuskin jää aikaa, haluan elää ja olla siinä hetkessä.

Ensimmäisen kappaleen aikana yritin kuvata, mutta totesin että käteni tärisivät liikaa enkä voinut täysin keskittyä elämykselliseen musiikkiin. Niinpä, jätin puhelimen laukkuuni koko konsertin ajaksi. Se oli luultavasti elämäni paras päätös.

Harva voi sanoa laulaneensa yhdessä lempiartidtinsa kanssa. Minä voin. Muut ympärilläni kurottelivat puhelimet esillä kuvia ja videoita havitellen, kun itse nautin showsta (tanssijat ja Demi sekä koko bändi taustalaulajineen oli on point if I might add!).

Warrior kappaleen ajaksi suljin silmäni, ristin käteni rinnalleni ja kuuntelin. Kehoni meni varpaitani myöten kananlihalle. En ole eläessäni kokenut yhtä kaunista hetkeä. Sillä hetkellä hallissa oli vain minä sekä hän. Lauloimme yhdessä lempikappaleeni.

Iloitsen siitä, että konsertti sattui samalle päivälle kuin valmistujaisetkin. On toki harmillista, että missasin ystävieni juhlimista, mutta se mikä minua ei harmita on se, että missaan juomisen ja juhlimisen. Enkä todellakaan sure sitä, etten ollut itselleni pahaa oloa aiheuttavien ihmisten ympäröimänä.

Tällaisina hetkinä ymmärrän, mikä elämässä todella on tärkeää. Läsnäolo.

Jos jonkun arvot eivöt kohtaa kanssani, emmekä jaa yhteisiä mielenkiinnonkohteita, on turha edes yrittää luoda minkäänlaista suhdetta. En elä kenenkään muun, kuin itseni takia. Jos jotakuta ei kiinnosta minun menoni ja onneni, he voivat poistua takavasempaan sanaakaan sanomatta.

Elämää ei saa ottaa liian tosissaan, mutta kallista aikaa ei saa tuhlata vääriin ihmisiin ja vääränlaiseen fiilikseen. Tee päätökset itsesi vuoksi. Nauti elämästä ja jaa ilot ja murheet niiden kanssa, jotka ovat niiden arvoisia.

On ihan okei olla outolintu. Mitä viisaammaksi kehittyy nuorena,  sitä enemmän elämästä saa irti.

I choose happiness over social acceptance.

3.5.2018 klo. 23.45

Miksei kukaan jaa samoja ajatuksi ja arvoja kanssani? Miksi muut elämät hetkessä eivätkä murehdi huomisesta? Miksi en itse osaa revitellä ja ottaa rennosti joskus? Miksi muiden mielestä rentoutuminen on palkkio, kun en itse mitenkään malttaisi olla tekemättä mitään?

Voisi sanoa että karkeat kuusi kuukautta olen pallotellut em. ajatuksia ja monia muita päässäni, sekä keskustellut asioista läheisten ystävien kanssa. Lopputulema on kutakuinkin sama. Olen muuttunut.

Mutta onko muutos todellakin tuore, vai enkö vain ole noteerannut erilaisuuttani aikaisemmin? Jo viisivuotiaasta lähtien minun on pitänyt pyrkiä olla kuten muut. Jollain tapaa ansaita oma status ja paikka laumassa, jossa todellisuudessa olen ulkopuolinen. Aina koulussa piti esittää ja olla vanhempi kuin todellisuudessa olin. Välillä piti esittää tykkäävänsä asioista, jotta olisi yhteisiä mielenkiinnonkohteita. Joskus piti myös pukeutua tai käyttäytyä eritavalla, jotta lauma hyväksyisi minut.

Karkeasti arvioituna edellä kuvattu ”kopiointi käytös” päättyi vasta peruskoulun jälkeen. Tai ehkä vasta lukion toisella luokalla… En osaa varmuudella sanoa, sillä en omista aikakonetta eikä muistini ole terävimmästä päästä. Noh. Jokatapauksessa. Vasta lukiossa ymmärsin, että on okei olla outo, oma itsensä, eikä aina tarvitse kopioida muiden tekemisiä tai mielipiteitä. Valaistuminen saattoi aiheuttaa ajoittain liian ”ei kiinnosta mikään eikä kukaan” -asennetta, mutta sekin oli tapa josta opin ajallaan eroon.

Tänäpäivänä olen hyvin itsetietoinen. Itsetietoisuudella tarkoitan käsitystäni minuudesta, itsetunnosta ja -luottamuksesta sekä ymmärrystä ajatusmaailmastani. Mietin nykyään ennen kuin teen. On vaikeaa tehdä asioita ilman suunnitelmaa, miettimättä mahdollisia seurauksia. Positiivista suht. tuoreessa valaistumisessani on se, että kehitän jatkuvasti itseäni ja samalla luon paremman tulevaisuuden itselleni. Rationalistisella asenteella ylläpidän mielenterveyttäni enkä sabotoi omaa elämääni tai mahdollisuuksia. Negatiivisina puolina mainittakoon rajoittuneisuus ja jokseenkin laimea elämäntyyli. Jään paljon pois juhlista ja ”seikkailuista”, koska entinen elämäntyylini ei enää houkuta samalla tavalla kuin ennen.

Koen itsestäni oppimani asiat äärimmäiseksi rikkaudeksi, mutta koen myös suurta surua menettäessäni huolettoman villin itseni. Ehkä kultainen keskitie löytyy vielä….

 

12.3.2018 klo. 23.25

Kaksi vuotta. 24 kuukautta, 104 viikkoa, 730 päivää.

Se mikä ei tapa sattuu, mutta kyllä se myös vahvistaa. Kokemuksen kautta olen senkin oppinut.

3.3.2018 klo. 3.17

On myöhä. Kello näyttää jo aamun pikkutunteja. Olen pyörinyt sängyssä monta tuntia. Kuunntellut musiikkia, somettanut, meditoinut, katsonut lempisarjaani, uni ei tule. Päässä pyörii liikaa ideoita ja ajatuksia. Mitä minun pitää tehdä. Mitä minulta odotetaan. Mikä on oikea tie onneen ja menestykseen?

Tuntuu, että on aikani jättää menneet taakseni ja suunnata kohti uusia haasteita. Tiedän etten kuulu tänne. Tiedän että kutsumukseni vain odottaa sitä että otan askeleen kohti tuntematonta ja otan ohjat omiin käsiini.

Haluan pois kotoota. Talo joka rakennettiin viidelle eloisalle, sovussa elävälle perheenjäsenelle ei enää tunnu kodilta. Koti on hiljainen ja yksinäinen. Rakkautta ja naurua pulppuava perhe on hajanainen ja rikki. Sisarukset ovat muuttaneet omiin koteihinsa. Vanhemmat eivät tule toimeen keskenään. Minä olen yksin.

Kotini on enää vain talo. Paikka jossa nukun, syön ja elelen. Käytän sanaa elellä, sillä en koe eläväni.

Tuntuu hullulta idealta muuttaa vieraaseen kaupunkiin yksin. Hankkia asunto ja tehdä siitä koti. Paikka jossa voin hyvin. Paikka jota voin todella alkaa kutsua kodiksi. Kaupunki täynnä vieraita kasvoja ja nimiä. Kaupunki tuntematon, josta voin löytää itseni. Taakse jää perhe ja ystävät, tuki ja turva.

Mutta onko se loppupeleissä huono asia? Jos en ole onnellinen nykyisessä elämäntilanteessani, ja voin tehdä asiaan muutoksen, onko väärin ottaa riski ja lähteä matkalle kohti tuntematonta?

Matka ei tule oleman esteetön tai helppo. Tie tulee olemaan routainen ja kuoppainen. Kun jäljellä on vain minä itse, löydän voiman ja luoton itsestäni. Ei ole enää ketään jonka luo tulla illalla, ei ketään joka pesee pyykkini tai tekee ruuan mukaan töihin. Ei ketään noutamassa likaisia astioita huoneestani pesuun. Eikä ketään kysymässä miten päiväni meni.

Pärjäänkö yksin? Olenko valmis siihen? Mitä jos en selviä yksin? Mitä jos olen entistä onnettomampi? Mitä jos epäonnistun..

Nämä ajatukset pitävät minut valveilla. En saa mielenrauhaa kun koitan punnita vaihtoehtojani ja miettiä mikä on oikea ratkaisu.

Ehkä ajan myötä ajatukseni kirkastuvat ja löydän avaimen onneen.

11.2.2018 sunnuntai klo. 23.35

Joskus mietin etten kuulu joukkoon. Tuntuu kuin kukaan ei ymmärtäisi minua. Outolintu. Onko se kuitenkaan huono asia?

Koin viime yönä jotain täysin uutta. Tapasin ennestään tuntemattoman henkilön joka muutaman tunnin keskustelun jälkeen kertoi analyysinsä minusta. Jokainen kohta osui ja upposi.

Sua ei kiinnosta kukaan tai mikään. Mikään ei hetkauta sua. Sulla on selkeä päämäärä ja oot päättäny toteuttavas sen. Sut on vaikea murtaa.

Kuunnellessani näitä sanoja tunsin oloni alastomaksi ja haavoittuvaiseksi. Miten joku tuntematon osuikin niin oikeaan…

---

Olin ennen huoleton hulluttelija, ilman unelmia ja päämäärää elämässä. Elin hetkessä enkä osannut kuvitella tulevaisuutta. Nyt en osaa elää ilman selkeää suunnitelmaa ja aikataulua, ilman rutiineja. Ilman suurinta unelmaani en pysyisi kasassa.

Mikä siis muuttui? En osaa sanoa. En taida edes tietää.

Ehkä on ihan okei olla täysin erilainen kuin muut.

Lauantai 2.9.2017 klo. 0.17

On perjantai ilta. Vapauden ilta. Yötön yö. Virheiden yö.

Mennäkkö ulos vaiko ei? Ollakko kuskina vai juoda? Samaiset kysymykset pyörivät ajatuksissa aina loppuviikosta.

Pitääkö osaa ”ottaa rennosti” ja lähteä ”nollaamaan”?

Olen lähiaikoina miettinyt omaa käytöstäni ja valintojani uudelta kantilta. Saanko enää mitään irti siitä, että olen joka viikonloppu humalassa? Onko minun aina pakko olla menossa mukana? Ei. EI!

Välillä on parempi keskittyä itseensä ja todelliseen rentoutumiseen. Rankka viikko pitäisi palkita itsensä hemmottelulla. Olen kokeillut vaihtoehtoista metodia tuottaa mielihyvää ja positiivista energiaa. Sen sijaan, että laittaudun ja lähden kaupungin yöhön, heitän treenikuteet päälle ja suuntaan lenkkipolulle tai kuntosalille. Illalla käyn viristävässä suihkussa ja syön palauttavan iltapalan, ja asetun mukavasti kynttilöiden valaisemaan huoneeseen teemuki kädessä.

Joskus on parempi vain pysähtyä hetkeksi ja antaa kehon ja mielen rentoutua. Jatkuvat virikkeet tuottavat stressiä ja pitkällä aikavälillä huonontavat unenlaatua ja sitä myöten myös yleistä hyvinvointia.

Take a deep breath and just enjoy life.

14. kesäkuuta 2017 klo. 23.45

Olen peloton villi sielu, mutta minä pelkään.

Pelkään tulevaa, piilossa lymyilevää huomista ja samalla myös menneisyyttäni. On täysi mahdottomuus koittaa kuvailla kyseistä pelkoa joka myllää sisälläni jatkuvasti. Se kasvaa sisälläni kun olen yksin ajatusteni kanssa. Se asustaa minussa kuin loinen. Imien elinvoimaa minusta pysyäkseen elossa.

---

Muistan miten hyvältä tuntui kirjoittaa ylös kokemani asiat, tunteet ja ajatukset, ja koota niistä eheä palapeli. Se auttoi pääsemään yli traumaattisesta kokemuksesta. Ikävät muistot eivät kuitenkaan lähde mielestäni…

Onnekseni koin tänään valaistumisen hetken. Onko haluamani ensivaikutelma itsestäni todella se, että olen kovia kokenut, surullinen, masentunut ja rikki? Ovatko kokemani asiat NE mitä haluan jokaisen tietävän minusta? Miten voin ikinä olla onnellinen ja itsevarma, jos kailotan jatkuvasti kovaan ääneen kuinka perseestä elämä ja minä ihmisenä olen?

En ole pitkään aikaan ollut minkään arvoinen. En kelpaa kenellekkään. Minusta ei ikinä tule mitään. Ei ole väliä olenko täällä vaiko en… Miten voin edes ajatella itsestäni näin? Tiedän millainen olen. Olenvahva. Olen fiksu. Olen kaunis. Pystyn mihin vain. Ansaitsen tähdet ja kuun. Olen ainutlaatuinen.

Ehkä minä olen SE joka tarvitsee kehuja eniten…

---

Menneisyyteni ei määrittele minua. Tekoni, eivät määrittele minua. Minä itse, aktiivisesti ja omilla ajatuksillani ja unelmillani luon minut. Haluan olla Olen paras versioni itsestäni ja kehitän itseäni jatkuvasti. Kaikki riippuu minusta. MINÄ olen oman elämäni keskipiste ja elämä on arvokas. Se on lahja. Sitä tulee vaalia ja siitä tulee olla kiitollinen.

---

Nyt on hyvä olla. Katson auringonlaskua. Ihailen taivaan värejä ja hengitän syväään sisään ja ulos. Kuinka kaunista elämä onkaan…

6.2.2017 klo. 21.38

Vuosi 2017 tuo tullessaan monia uusia, jännittäviä asioita. Täytin reilu kuukausi sitten 18 vuotta. Reilu viikko sitten sain ajokortin. Muutaman päivän kuluttua on ensimmäinen ylioppilaskokeeni. Ensi viikolla luvassa on penkkarit ja abiristeily. Puolitoista kuukautta niin kaikki, koko lukiotaival, on ohi…

---

Kulunut vuosi ja sen tapahtumat ovat myllänneet elämäni ylösalaisin, edestakaisin ja jokaiseen ilmansuuntaan. ”Elämä on yhtä vuoristorataa.” Juurikin näin, paitsi että vaununi on tulessa eikä ole tietoakaan siitä miten päin on tai mihin suuntaan ollaan menossa.

Positiivista on kuitenkin se, että hyviä päiviä on nyt jo paljon enemmän. Toisaalta huonot päivät ovat TODELLA huonoja. Periksi ei kuitenkaan anneta. Jos suututtaa, itketään ja valitetaan. Hakataan vaikka nyrkki läpi seinästä. Kaikki tunteet ovat tervetulleita. Olen tässä, olen elossa.

Päivä kerrallaan eteenpäin…